Tiiän, tää blogi kertoo Onnista, mut ajattelinpahan nyt kirjottaa yhen postauksen Manusta tänne.
Manu oli siis meidän shettispappa, joka laukkailee nyt vihreämmillä laitumilla.
Manu tuli meille v. 2005 ja siitä tuli tosi tärkee osa mun elämää.
Muistan kun mentiin kattomaan Manua..
Se yritti käydä äitini päälle ja purra, mutta silti rakastuin siihen ihan heti.
Sen katseessa oli jotain niin lumoavaa..
Kotiin kun päästiin kaikki meni hyvin, kunnes eräs päivä menin hakemaan ponia tarhasta ja se kaatoi mut maahan ja puri kyljestä.
En pariin vuoteen uskaltanut edes mennä lähellekkään ponia, mutta jossain kohdin Manun pelkääminen loppui yhtäkkiä.
Aloin pikkuhiljaa ratsastelemaan ponilla ja tykästyin siihen uudelleen.
Mulla on aina ollut Onni ykkössijalla ja en oikeen huomioinut edes Manua, paitsi loppuaikoina.
Se harmittaa itseäni näin jälkeenpäin, mutta mennyttä ei voi muuttaa..
Muistan kun käytiin ponien kanssa joka viikko eväsretkillä metsissä ja vaelleltiin ympäriinsä.
Ne oli mun elämän parhaita aikoja.
Manu aina kyyditti lapsia ympäri pihoja ja heitti selästä, mutta se teki siitä ihanan.
Se oli jotenkin hauska jekkuponi.
Vaikka Manulla alkoi jalka vaivaamaan, sekä sillä oli äänihuuli halvaantunut, sillä oli hinkuyskä, eikä se osannut hirnua ja vaikka se olikin ärsyttävä ja ponimainen, se oli silti paras poni.
Oli ja tulee aina olemaan.
Aina kun meni tallille, näki mustavalkoisen pikkuponin portilla hörisemässä.
Se tuli ilosena vastaan portille ja vaikka olikin jo vanha, silti siltäkin löytyi se oma lapsellinen puolensa.
Milloin se livahti portista, toisinaan juoksi pitkin pihaa tai yritti muuten vaan karkailla, sen aina löysi sieltä missä on ruokaa.
Metkuja se poni osasi tehdä sydämensä kyllyydestä.
Joka päivä mä muistelen Manua ja kattelen meijän vanhoja kuvia.
Ihmiset ehkä ajattelee "joo se on vaan poni", mutta mulle se oli oikeesti enemmän kun vaan poni.
Se pieni poni toi mulle älyttömän paljon hyviä muistoja ja parhaita hetkiä mun elämään, eikä ne tuu koskaan unohtumaan.
Tuntuu ettei tää ikävä helpota koskaan, mutta kaikki sanoo että aika parantaa haavat..
~Olit ihana,
olit rakas,
liian lyhyeen elämäsi päättyi,
jäimme sinua katsomaan itkien,
tuo ei olisi saanut olla kohtalosi.
Mutta aina elämästä ei voi kaikkea päättää,
toivottavasti siellä on hyvä olla,
missä ikinä oletkin,
ymmärräthän sen.
Ja vieläkin nukahdan sinua miettien,
kanssa silmien itkuisten~
~Poni pieni pehmoinen, laukkaa yli niittyjen.
Kuulee kuiskeen tuulen
hennon, näkee pienen enkelin lennon.
Ajattelee et tää on tässä, elämä
ois päättymässä.
Kun alkaa tulla jo ehtoo, pääsee ponien ikuiseen
kehtoon.
Nukkuu siellä rauhassa, ilman murheen hiukkasta.
On siellä
onnellinen, niin kuin minä silloin, kun sinä olit täällä~
.jpg)
